Tulin tuossa jokin aika siihen tulokseen että musta on kovaa vauhtia tulossa kovan tason kirja-snobi. Satuttiin serkun kanssa Akateemiseen, päätin sitten ruveta pohdiskelemaan niiden kirjavalikoimia ja lähinnä sitä että kuinka suuri osuus niiden valikoimasta on tätä ns. chicklit-kirjallisuutta, ja kuinka paljon oikeeta kirjallisuutta. Minähän en mitään kirjallisuuden laatua vihaa niin paljon kuin chicklit-kirjoja. Älkääkä tulko sanomaan että älä hauku ennekuin kokeilet itse, minä olen kokeillut, ja siihen tulokseen tulin että chicklit-kirjat on pahinta mitä tasa-arvolle miesten ja naisten välillä on ikinä tapahtunut! Tästä asiasta saisin varmaan aikaiseksi keskipitkän luentosarjan, mutta annan nyt asian olla, ja palaan itse aiheeseen... Niin, siellä Akateemisessa... Tiedänhän minä että enemmän niillä noita oikeita kirjoja on kuin chicklittiä, mutta jostain syystä ne pastelliväriset kannet vain aina tuntuu olevan niin paljon paremmin esillä tai sitten ne muuten vaan hyppää silmille ja sitten tuntuu siltä että niitä on ainaskin tuhat ja yksi, vaikka niitä olisikin vain parikymmentä. Niin, siis... Syy siihen että tajusin olevani kirja-snobi on varmaan aika selkeä. Tuossa edellä en edes suostu kutsumaan tuota chicklit-genreä oikeaksi kirjallisuudeksi, mutta kyllä ne toistaiseksi kuitenkin vielä täyttävät kirjallisuuden tunnusmerkit, vai kuinka? No, kai se on samanlainen vastareaktio massojen suosimaan tavaraan kuin musiikissakin. Jatkuvassa radiosoitossa olevat bändit ei vaan kolahda... Kuinka moni on ihan oikeasti kuullut semmoisita bändeistä kuin Letters to Cleo, Our Lady Peace tai Something Corporate? Pirun hyviä bändejä... Entäs Barenaked Ladies? Tajuttoman iso nimi esim. Jenkkilässä, mutta Suomessa harva on koskaan kuullutkaan...

Asiasta kukkaruukkuun... Onnistuin jopa pänttäämään tuota tenntikirjallisuutta tänään. Vielä kymmenisen sivua ja on kokonainen luku pulkassa... Tämä on mulle muuten saavutus, varsinkin kun ottaa huomioon että se yksi luku on noin 60 sivua pitkä... *huokaus* Mä olen kyllä esimerkkitapaus liian monen välivuoden haitallisista vaikutuksista ihmisen akateemiseen suoritukseen. Kaksi ja puoli välivuotta on liikaa! Syksyllä 2003 valmistuin ylioppilaaksi, ja tarkoitus olisi ollut sitten keväällä päästä yliopistoon, eli mulla olisi sitten ollut siinä se pieni kiva paussi. Metsään meni niin että rytisi! Tuli ensimmäinen kokonainen välivuosi. Viime keväänä en oikeen saanut lukemisesta otetta, kun oli jo valmiiksi lähes olemattomat rutiinit hukassa ja RP pisti täydet listat... Yritä siinä sitten lukea... Toinen välivuosi jota tässä nyt viettelen... Väärälle alalle tuskin tulen päätymään, on tässä sen verran paljon saanut asioitaan vatvoa, mutta tämä mitään tekemättömyys pistää välillä masentamaan. Tässä maassa kun ei nykyään pääse mihinkään ilman koulutusta. Onhan se helppo hymyillä jossain kassalla kun tietää että parin vuoden kuluttua voi siirtyä ihan muihin kuvioihin. Niin, ja vaikka varsinaisesti 21-vuotiaalla ei mikään hirveä kiire ole yhtään mihinkään, niin ottaa se nyt kuitenkin päähän että elämäänsä ei voi vuotta pidemmälle suunitella, kun pitää miettiä että JOS nyt vaikka pääsis opiskelemaan. 

Ja se siitä sitten. Taidanpa hakea jätskiä...